Hallan-Ukko Jääkäriliikkeen patriarkka

Hallan-Ukko Jääkäriliikkeen patriarkka

Sata vuotta sitten 20. päivänä heinäkuuta 1863 syntyi Oulussa kainuulaiselle seppämestari Juho Heikkiselle poika, joka kasteessa peri isänsä nimen, mutta jonka Suomen itsenäisyystaistelun aikai­nen sukupuoli paremmin tuntee "Hallan Ukon" nimellä. Äiti - o.s. Aemelaeus - kuului vanhaan kult­tuurisukuun ja kasvoi neidoksi Paltamon rovastin perheen piirissä. Isä oli ollut nuoruudessaan mm. Elias Lönnrotin palveluksessa ja saanut tältä voimakkaita kansallisia herätteitä. Hän toimi myöhem­min Suomussalmen rautaruukin mestarina viljellen samanaikaisesti silloisiin Kainuun oloihin verraten esikuvallisesti hoidettua Toppilan tilaa Kajaanin maalaiskunnassa.

Kymmenvuotiaan opinhaluisen poikansa pani mestari Heikkinen v. 1873 kaksivuotiseen Kajaanin Ala-alkeiskouluun. Muita kouluja ei siihen aikaan ollutkaan koko kihlakunnassa. Sen menestyksellä suoritettuaan tuleva Hallan isäntä lähti Ouluun vastaperustettuun yksityiseen Suomalaiseen Lyseoon. Latina ja kasvioppi olivat täällä lahjakkaan pojan mieliaineita. Latina jopa siinä määrin, että Hallan ukko saattoi myöhemmin latinan avulla auttavasti selvittää asiansa mm. Hallassa 1 maailmansodan aikana turvapaikan saaneelle unkarilaiselle upserille.

Jotta seppämestari Heikkisen muillekin lapsille suotaisiin opinkäyntimahdollisuus, keskeytti nuori Heikkinen koulunkäyntinsä, kävi kirjanpitokurssiin ja meni kajaanilaisen kauppiaan palvelukseen, ensin viljan ostajana Pohjanmaalta ja tervan- sekä metsänriistan hankkijaksi ylämaista. Mutta pian hänet, työnantajansa luottamuksen ansainneena lähetettiin Hyrynsalmen haaraliikkeen hoitajaksi, johon kaupan ohella kuului vielä parin maatilan hoito.

Kaupan hoitajana ollessaan Heikkinen tutustui kirkonkylään harvoja säätyläisten lapsia opettamaan saapuneeseen Oulun ruotsalaisen tyttökoulun käyneeseen merikapteeni Sundin Lici tyttäreen ja noin vuoden kestäneen -osaksi kait ruotsin kielellä tapahtuneen- seurustelun jälkeen heidät vihittiin Oulussa elokuussa 1885. Mahdotonta oli jääkärien suuresti kunnioittaman Hallan emännän aavistaa, joka myöhemmin nimitti itseään leikillään "Hallan Akaksi", että hänestä Hallan Ukon rinnalla tuli yksi Suomen itsenäisyystaistelun merkittävimmistä naishahmoista.

Vuosisadan loppupuoli oli maassamme poliittisesti rauhallista aikaa Kainuun kihlakunta köyhää, ta-kapajuista takamaata, pääasiassa tervanpoltolla elävää sekä virkavaltaisen, kansasta eristäytyneen virkakunnan hallitsemaa. Siksipä kouluja käynyt Heikkinen joutui pian myös julkisiin tehtäviin, aluksi pitäjän sekavan tilinpidon selvittäjäksi ja myöhemmin leipätyönsä ohella mm. pitäjän kunnan kirjuriksi, missä tehtävässä hän joutui tekemään useita aloitteita Kainuun olojen parantamiseksi.

Kainuun katovuosien vaivaaman väestön vaikea taloudellinen asema huononi noihin aikoihin ter-vanviennin vähitellen tyrehtyessä, minkä lisäksi Heikkinen joutui vielä ristiriitaan kaupanhoitajan ominaisuudessa kauppavelkojen perimisasioissa työnantajansa kanssa, minkä seurauksena oli, että heidän tiensä erosivat. Tällöin päätti Heikkinen ryhtyä itsenäiseksi yrittäjäksi, perusti puukemiaan innostuneena ja oululaisen insinööri Löfhjelmin sekä appensa rohkaisemina silloisiin oloihin nähden uuden aikaisen tervatehtaan Hyrynjärven rannalle ja rakensi sen läheisyyteen itselleen asuintalon sekä sijoitti siihen oman kauppavaraston.

Onni näytti aluksi hymyilevän rohkealle yrittäjälle jopa siinä määrin, että toinenkin tervatehdas pe­rustettiin Oulunjoen niskaan ja ostettiin pari isohkoa metsätilaa tervapuiden saannin turvaamiseksi.

Toinen niistä oli kirkonkylästä n. 14 km pitkän kinttupolun päässä sijaitseva, vuosisatoja vanha vaaran lakea ympäröivä korpitila "Halla", josta myöhemmin tuli itsenäisyystaistelumme synkimpänä ajankohtana jääkärien ja aktivistien varmin tukikohta.

Mutta Heikkisen onni kääntyi. Tervatehdas ja asuinrakennus kauppavarastoineen paloivat eräänä yönä palvelustytön huolimattomuuden johdosta ja pienen muotoseikan perusteella kieltäytyi vakuu­tusyhtiö maksamasta asuintalon vakuutusta. Tervatehdas ja luotolla saatu kauppavarasto olivat va­kuuttamattomia. Isäntä ja emäntä olivat tuona onnettomuuden päivänä matkoilla, Heikkinen liike­asioissa ja Lici-emäntä käymäseltään Hallassa. Vain päällä olevat vaatteet jäivät jäljelle ja kaikki pitivät Heikkisen yritysten loppua selviönä.

Toisin kuitenkin kävi, vaikka oululainen luotonantaja ei suostunutkaan 90.000 markan suuruisen velan järjestelyihin. Kaikki oli nyt myytävä, Hallan tilakin oh' annettava velkain maksuksi oululai­selle kauppiaalle, joka sen myöhemmin möi silloin nousevalle Uleå AB-nimiselle sahayhtiölle. Tilan vuokraajana - oikeudella käyttää sen metsää vaan kotitarpeeksi - sai Hallan isäntä tämän korpi-tilansa kuitenkin asuinpaikakseen. Mieli tekikin synkimpään korpeen - kirvelevät haavat olivat syvät *

Näin alkoi Heikkisen jo suureksi kasvaneen perheen toinen, historiallisesti merkittävin vaihe. Uupumattomalla tarmolla ryhtyi Heikkinen kohentamaan rappiolla ollutta korpitilaansa. Hallan­vaaran vähäisiä peltotilkkuja ryhdyttiin laajentamaan niin, että ne lopulta käsittivät yli 10 hehtaaria. Rakennuksia uusittiin ja korjailtiin mm. entisen mahtavan savupirtin kamaripuoli uusittiin kokonaan. Karjaa lisättiin ja uusia, Kainuussa siihen saakka tuntemattomia viljelysmenetelmiä otettiin käytäntöön.

Kunnan asukkaiden yhteisiä asioita ei pahimmankaan ahdingon aikana unohdettu. Isäntä valittiin kunnanvaltuustoon ja pariin otteeseen Lici - emäntäkin, joka vuosien varrella oli oppinut ja ryhtynyt käyttämään yksinomaan suomenkieltä. Kun yksikamarinen eduskunta saatiin maahan sortovuosien jälkeen I. jakson hellitettyä hiukan otettaan, liittyi Hallan isäntä vasta perustettuun maalaisliittoon eräiden Voimaliiton ajoilta tunnettujen aktivistien kehoituksesta. Heidän kanssaan kosketukseen hän oli joutunut matkoillaan Helsinkiin poronlihakauppiaana. Hallaan oh' nimittäin Heikkisen toi­mesta perustettu kolmen pitäjän - Hyrynsalmen, Suomussalmen ja Puolangan - yhteinen, maamme eteläisin poropaliskunta, jonka poroista n. 500 kantoi korvassaan Hallan isännän korvamerkkiä.

Näihin aikoihin oli Hallan isäntä valittu jo toistamiseen kansanedustajaksi maalaisliiton riveissä, mikä puolue tuolloin edusti ehkä selvästi pyrkimystä eroon Venäjän keisarikunnasta. Kun kuitenkin v. 1912 näytti toivottomalta - toinen sortokausi oh' tuolloin jo alkanut - saada mitä merkittävämpää aikaan eduskunnassa, ei Heikkinen kehoituksista huolimatta asettunut uudelleen ehdokkaaksi. Tämä olikin v. 1915 alkaneelle Jääkäriliikkeelle onneksi, sillä Heikkisen kokemusta ja tarmoa voitiin nyt Kainuussa varauksetta käyttää Jääkäriliikkeen hyväksi.

Niin kauan kuin muita helpompia teitä rajan yli Ruotsiin ja sieltä edelleen jääkäripataljoonaan voitiin käyttää, pidettiin Hyrynsalmen Hallaa vain Kainuun aktivistien tukikohtana. Mutta merkitys laajeni toisten henkireikien mentyä tukkoon. Lukuisat aktivistit - joukossa monta etappiteiden hoitajaa vangittiin näihin aikoihin, osan joutuessa vetäytymään Ruotsin puolelle. Näistä tapahtumista mai­nittakoon aikoinaan paljon huomiota herättänyt aktivisti Lukkarisen hirttäminen Oulussa ja sitä ylei­semmin tunnettu ns. Simon kahakka. Halla jäi ainoaksi varmasti toimivaksi läpikulkureiäksi jääkäriaktivisteille.

Syksyllä 1916, jolloin jääkäripataljoona yritettiin paisuttaa prikaatin suuruiseksi, mikä yritys venä­läisten jääkärialokkaiden värväykseksi ja etappiteihin kohdistamien vastatoimenpiteiden vuoksi epäonnistui, luotiin Hallan kautta sotilaallisesti järjestetty ns. Itäinen etappi, jonka kaksi alkuhaaraa olivat Kajaanissa ja Nurmeksessa. Johtajana tällä suunnalla oli urhea, myöhemmin Tornion taistelussa kaatunut jääkärimajuri Friedel Jacobson apunaan kymmenkunta muuta Saksasta komen­nettua jääkäriä. Avustajina toimi lisäksi Hallan Ukon innoittamina lukuisia paikkakuntalaisia pitäjän eri puolilla nuhin luettuna myöskin aina toimintavalmiina olevat poromiehet

Miehiä tulija meni Hallan kautta salaperäisillä matkoillaan tavallisimmin metsätyömiehen varus­teissa. Mutta luotettavissa taloissa, joita oli useita pitäjän eri kulmilla, saattoi viattomilta näyttävän jätkän varusteiden joukosta vilahtaa näkösälle uhkaavan näköisiä aseita, karttakääröjä ym. mielen­kiintoista, puhumattakaan helvetinkoneista, joista eräät syksyllä 1916 myötävaikuttivat Arkangelin sataman suurien ammusvarastojen täydelliseen tuhoutumiseen.

      Santarmien päästyä em. Simon kahakan jälkeen Itäisenkin etapin olemassaolosta selville ja vangit-              semisten yhä vain lisääntyessä päätettiin lopulta tämäkin etappi purkaa. Hallaa tähän saakka tuki- kohtanaan pitänyt jääkärikomennuskunta palasi v. 1916 -17 vaihteessa poikki kairain hiihtäen Ruotsiin ja sieltä edelleen Itärintamalle. Tällä matkalla seurasi mukana mm. Hallan turvaan päässeet aktivistit           tri V.O. Sivén, maisteri Herman Stenberg sekä silloinen kansanedustaja jääkärivärväri Juho Niukkenen.

Aika vähää ennen Venäjän vallankumousta oli Saksasta Suomeen tapahtuvan yhteydenpidon kan­nalta kaikkein vaikeinta jääkäriliikkeen historiassa. Vain Hallan etappi toimi muutaman sinne jää­neen aktivistin avustamana. Aika ajoin oli Ukon avustajineen kiireesti sieltäkin poistuttava ympäris­tön metsäsaunoihin kun kirkonkylästä porolla ajava pikaviesti toi tiedon vaaran lähestymisestä. Aseita Hallassa kyllä oli pienen joukon pään menoksi, mutta avoin kahakka, menestyksellinenkin, olisi lopettanut tärkeän tukikohdan toiminnan ja siksi väistyttiin mieluummin tilanteen kärjistyessä metsien pimentoihin.

Mainittakoon, että Venäjän vallankumouksen jälkeen useat Spalernan vankilasta erehdyksessä vapautetut suomalaiset -joukossa myöhemmin kenraaleiksi kohonneet Aarne Sihvoja Juho Henrik Heiskanen - siirtyivät länsirajan toiselle puolelle Hallan kautta.

Kun vallankumouksen demoralisoiman venäläisen virkavallan valppaus heikkeni, saatiin Kemin ja Vaasan kautta toimivat kulkuyhteydet jälleen käyntiin. Halla sai nyt toisen tehtävän. Sotavankilei­reistä itärajan takaa paenneita saksalaisia, unkarilaisia jopa turkkilaisiakin virtasi nyt aktivistien oh­jaamina Hallaan ja siellä odottelevien oppaiden avulla edelleen länsirajan yli Ruotsiin. Kaikki tämä vaati varoja ja varusteita. Tosin etelästä saatiin jonkin verran apua, mutta Hallan taloudellinen sie­tokyky oli monta kertaa kovalla koetuksella. Siellä pantiinkin kaikki likoon yhteisen päämäärän hy­väksi.

Viimeksi mainittua toimintaa tärkeämpi oli tänä aikana Hallan Ukon esiintyminen poliitikkona. Jo huhtikuun 7. pnä 1917 pidettiin Suomussalmen ääriään myöten täynnä olevassa kirkossa Hallan Ukon, sikäläisen kirkkoherran ja jääkäriliikkeelle myötämielisen pitäjän nimismiehen aloitteesta kansalaiskokous, missä ensi kerran julkisesti vaadittiin Suomen täydellistä irroittamista Venäjän yhteydestä. Tilaisuudessa laadittu julkilausuma saatettiin myös Eduskunnan tiedoksi. Tapaus oli ensimmäinen ja pitkän aikaa ainoa laatuaan vallitsevissa sekavissa poliittisissa oloissa, jolloin eräät nimekkäät lakimiehet vielä puuhailivat tunnuslauseen "laillisiin oloihin palamisen" merkeissä.

Syksyllä 1917 valittiin Hallan Ukko suurella äänten enemmistöllä uudelleen eduskuntaan ja etelässä valituiksi tulleet saivat pyrkimystensä tueksi miehen, jonka ympärillä jo säteili jääkäriliikkeen huo­mattavan edun salaperäinen sädekehä. Hallan Ukko ei ollut mikään sytyttävä puhuja, joten julkinen, vähitellen laajeneva valtiollinen herätystyö jäi toisten huoleksi. Hänen sanavarastonsa ja puhetapansa ei ollut riittävän mukaansa tempaavaa vaikuttaakseen julkiselle forumille. Mutta asia, jota hän ajoi, oli sitäkin selvempi: Suomi täysin vapaaksi ja eroon Venäjästä.

Kun sitten Suomen kohtalon hetki koitti ja osa vallankumoushuuman vallassa olevaa kansaamme omaksui itsenäisyyttä vastustavan asenteen, täytyi Hallan Ukon takaa ajettuna aluksi piileskellä Helsingissä, niistä hän vasta sodan loppuvaiheessa pääsi palaamaan rintaman toiselle puolelle. On­neksi Kainuussa, vaikka seutukunta on ollutkin altis omalaatuiselle kaappisosialismille, ei avointa taistelua hallitusvaltaa vastaan siellä syntynyt Itsenäisyytemme alkuvuosina toimi Hallan Ukko use­aan otteeseen vielä eduskunnassa mm. puollustusvaliokunnan jäsenenä ja edusti siellä kantaa, joka poikkesi myöhemmin maallemme tuhoisiin seuraamuksiin johtaneista mielipiteistä. Kun hän hei­kentyneen terveytensä pakottamana vetäytyi rakkaaseen Hallaansa, tapahtui se ajankohtana, jolloin jo jokainen sen polven suomalainen tunsi nimeltä Hallan ja Hallan Ukon.

Helmikuun 19 päivänä 1928 sammui pitkällisen sairauden jälkeen Hallan emännän elämä ja armei­jamme huomattavimmat jääkäriupseerit kantoivat hänen arkkunsa Helsingin asemalla rautatievau­nuun siunattavaksi kotipitäjän kirkkomaan multiin.

Ukko itse eleli vaarallaan saaden vanhuuden päivillään osakseen suurta kunnioitusta sekä lopulta valtioltakin vaatimattoman kunniaeläkkeen. Kun usko ihmisten rehellisyyteen oli saattanut Hallan­vaaran vuokraajan jälleen taloudellisiin vaikeuksiin, perustettiin Jääkärien aloitteesta erikoinen Hallan Säätiö vaalimaan tämän ainutlaatuisen paikan perinteitä. Hallan tila lunastettiin säätiölle. Sen rakennukset ja pellot luovutettiin Heikkisen suvun pysyvään hallintaan. Nykyään ainoa vielä elossa oleva poika viljelee menestyksellä oston kautta omistukseensa saanutta osaa tilasta, vain osan alku­peräisen tilan metsistä ollessa edelleenkin Hallan säätiön omistuksessa.

Tammikuussa 1937 kohtasi yli 70-vuotiasta Hallan isäntää vaikea halvaus ja heinäkuun 5. päivänä 1938 katkesi kauan jo heikkona lepattanut Hallan patriarkan elämän liekki ja hänet kätkettiin vaati­mattomin kunnianosoituksin aikaisemmin kuolleen puolisonsa ja poikansa viereen.

Näin päättyi Kainuun lujimman itsenäisyysmiehen ja aktivistin maallinen vaellus. Mutta vainajan teot ja Hallan nimi ovat piirtyneet lähtemättömästi kansamme aikakirjojen lehdille. Oliskohan niin, että Hallan Ukko on esimerkillään vaikuttanut metsiinsä turvautuvien Kainuun miesten tekoihin vielä silloinkin, kun Talvisodassa korpien vaatimattomien asukkaiden perinteellistä vapautta uhanneet ylivoimaiset vihollisjoukot perusteellisesti tuhottiin Kainuun saloilla käydyissä ratkaisutaisteluissa.

Hallavaaran korkeimmalle laelle, jota kaukaa siintävät korvet ympäröi on Hallan säätiö tältä vaaralta Seurasaareen (Helsingissä) siirretyn ja siellä uudelleen kootun talon entiselle paikalle pystyttänyt kivipaaden, jonka kylkeen kiinnitetyssä pronssilaatassa näkyvät tämän jääkäriaktivistin patriarkaalisen jykevät piirteet velvoittavana muistona tuleville polville.

Paavo Susitaival

Lähde:

Tämä eversti Paavo Susitaipaleen artikkeli on julkaistu  Uudessa Suomessa 20.7.1963.